Tietokonevalmistajat

 1980-luvun vallankumous

1970-luvun lopulla Apple oli noussut näkyväksi tekijäksi henkilökohtaisten tietokoneiden markkinoilla Apple II -sarjan avulla. Yhtiön perustajat Steve Jobs ja Steve Wozniak olivat osoittaneet, että kotikäyttöön tarkoitettu tietokone voi olla kaupallisesti menestyksekäs. 1980-luvun alkuun tultaessa tietokoneet olivat kuitenkin pääosin suunnattu insinööreille, harrastajille ja yrityksille, eivätkä ne olleet helppokäyttöisiä tavallisille ihmisille. Macintosh-projekti sai alkunsa Jef Raskinin visiosta luoda edullinen, käyttäjäystävällinen tietokone, joka olisi suunnattu erityisesti kuluttajille. Projekti käynnistyi virallisesti 1979, ja pian Steve Jobs kiinnostui siitä. Jobsin vaikutuksesta Macintosh sai inspiraationsa Xerox PARC -tutkimuslaitoksen kehittämästä graafisesta käyttöliittymästä ja hiirestä – teknologioista, joita ei ollut aiemmin laajasti hyödynnetty kuluttajatietokoneissa. Macintoshin kehitys oli täynnä luovia ideoita ja teknisiä kompromisseja. Tiimi pyrki tekemään koneesta pienen, esteettisen ja kaiken tarvittavan sisältävän ”valmiin paketin” – ei kasausprojektiin sopivaa laitetta. Vuonna 1983 prototyyppi oli valmis, ja 24. tammikuuta 1984 Macintosh julkistettiin virallisesti.

Apple ymmärsi, että Macintoshin menestys riippuisi yhtä paljon sen mielikuvasta kuin teknisistä ominaisuuksista. Yhtiö palkkasi mainostoimisto Chiat/Dayn ja ohjaajaksi Ridley Scottin tekemään mainoksen, josta tuli yksi maailman tunnetuimmista: ”1984”. Mainos esitettiin Super Bowlin aikana ja kuvasi Orwellin dystopian hengessä, kuinka Macintosh ”vapauttaisi” ihmiset harmaasta tietokonebyrokratiasta (rivien välistä viitaten IBM:ään). Mainos oli rohkea veto – se ei näyttänyt itse tuotetta, vaan myi ajatusta vapaudesta ja yksilöllisyydestä. Julkistuspuheessaan Jobs esitteli Macintoshin henkilökohtaisesti yleisölle, joka näki ensimmäistä kertaa tietokoneen, jota ohjattiin graafisesti hiiren avulla.

Mainos ja Steve Jobsin dramaattinen julkistusesitys loivat lähtölaukauksen uudenlaiselle tietotekniikan tarinalle. Vaikka Macintosh oli suunniteltu kuluttajille, sen korkea hinta rajoitti myyntiä kotitalouksissa. Suurin käyttäjäkunta löytyi luovilta aloilta – mainostoimistoista, kustantamoista ja graafisen suunnittelun yrityksistä – etenkin sen jälkeen, kun Apple julkaisi LaserWriter-tulostimen ja PostScript-tuen vuonna 1985. Yhdessä Aldus PageMaker -ohjelman kanssa nämä mahdollistivat desktop publishing -vallankumouksen, jossa painotuotteiden taitto ja valmistelu siirtyivät kalliista ammattilaislaitteista tavallisille toimistoille. Macintosh löysi myös tiensä koulutukseen, erityisesti Yhdysvalloissa ja joissain Euroopan maissa, missä Apple teki aktiivista yhteistyötä oppilaitosten kanssa.

Kilpailu oli 1980-luvulla kovaa. IBM PC ja sen kloonit hallitsivat yritysmarkkinoita, Commodore Amiga ja Atari ST houkuttelivat multimedian, musiikin ja pelien ystäviä ja Applen oma Lisa oli liian kallis laajempaan käyttöön. Macintosh kuitenkin erottui selkeästi: sen graafinen käyttöliittymä, hiiren käyttö, kompakti muotoilu, terävä mustavalkonäyttö ja valmiiksi asennetut luovat ohjelmat tekivät siitä koneen, joka oli suunniteltu ihmisille, ei insinööreille. Vaikka Macintosh ei syrjäyttänyt IBM PC:tä valtavirrassa, sen merkitys oli suuri. Se loi pohjan graafiselle käyttöliittymälle, joka myöhemmin levisi Windowsin ja muiden järjestelmien kautta koko maailmaan. Macintosh osoitti, että tietokone voi olla enemmän kuin tekninen työkalu – se voi olla väline luovuuteen, visuaaliseen ilmaisuun ja yksilöllisyyteen. 1980-luvun Macintosh on yhä tänä päivänä symboli siitä hetkestä, kun tietotekniikka alkoi muuttua pienen piirin harrastuksesta laajemman yleisön arkipäiväiseksi työkaluksi.

Kun Apple esitteli Macintosh-tietokoneen 24. tammikuuta 1984, se ei esitellyt pelkästään uutta tietokonetta, vaan täysin uudenlaisen tavan, jolla ihmiset voivat olla vuorovaikutuksessa teknologian kanssa. Macintosh syntyi Jef Raskinin visiosta edullisesta, helppokäyttöisestä tietokoneesta tavallisille kuluttajille, mutta kun Steve Jobs tuli mukaan projektiin, se sai kunnianhimoisemman suunnan. Jobs näki mahdollisuuden tuoda markkinoille kone, jossa oli graafinen käyttöliittymä ja hiiri – teknologiat, joihin hän oli tutustunut ensimmäisen kerran Xerox PARC:ssa. Tuolloin tällaiset innovaatiot olivat käytännössä tuntemattomia tavallisille tietokoneen käyttäjille. Macintoshin kehittäminen oli intensiivinen ja luova prosessi. Suunnittelutiimi pyrki luomaan kaiken kattavan ratkaisun: pienen, esteettisesti miellyttävän laitteen, jota voisi käyttää heti pakkauksesta otettuna.

Ensimmäisessä Macintoshissa oli 8 MHz:n Motorola 68000 -prosessori, 128 kt RAM-muistia ja 9 tuuman yksivärinen näyttö, jonka resoluutio oli 512×342. Tallennus tapahtui 3,5 tuuman levykkeillä, jotka olivat moderneja ja kestäviä verrattuna tuolloin yleisiin suurempiin ja taipuisampiin 5,25 tuuman levykkeisiin.

Sen käyttöjärjestelmä oli täysin graafinen ja perustui ikkunoihin, kuvakkeisiin, valikoihin ja hiirellä ohjattavaan osoittimeen. MacPaint- ja MacWrite-ohjelmistojen kanssa Macintosh pystyi suorittamaan tekstinkäsittely- ja grafiikkatöitä heti käyttövalmiina.

1980-luvulla Macintoshia voitiin käyttää:

• Tekstinkästtely (MacWrite, myöhemmin Microsoft Word for Macintosh)
• Piirtäminen ja sivuntaitto (MacPaint)
• Grafiikka ja fonttien käsittely
• Ohjelmointityökalut (esim. Mac Pascal, myöhemmin HyperCard)
• Opetuskäyttö
• Varhaiset tietoverkkoa ja sähköistä viestintää kuten sähköpostia tukevat ohjelmistot (aluksi modeemien kautta)

Kilpailijat

1980-luvulla Macintoshin pääkilpailija oli IBM PC ja kasvava MS-DOS-pohjaisten kloonien ekosysteemi. PC:t olivat usein halvempia, tehokkaampia ja tukivat laajempaa valikoimaa ohjelmistoja, joten ne nousivat nopeasti yritysten standardiksi. Ensimmäisen vuoden myynti jäi odotuksista, mutta Macintoshin asema vahvistui 1980-luvun puolivälissä desktop publishingin ansiosta. Sen graafinen käyttöliittymä ja Applen luova brändi-imago vetosivat voimakkaasti mainos- ja kustannusalaan. Vaikka Mac ei koskaan ohittanut IBM PC:tä valtavirran markkinaosuudessa, se rakensi uskollisen asiakaskunnan ja osoitti, että tietokone voi olla enemmän kuin tekninen työkalu – se voi olla luova väline. Apple Macintosh ei ollut vain tuote, vaan konsepti, joka määritteli uudelleen, miltä henkilökohtainen tietokone voi näyttää ja tuntua. Sen käyttöliittymä vaikutti paitsi myöhempiin Apple-tuotteisiin myös Microsoft Windowsiin ja laajemmin koko tietotekniikan maailmaan. 1980-luvun Macintosh on edelleen ikoni ajasta, jolloin tietokoneet siirtyivät asiantuntijoiden työpöydiltä luovien ammattilaisten jokapäiväiseen työnkulkuun.

Muita kilpailijoita olivat:

• Commodore Amiga – edistykselliset ääni- ja grafiikkaominaisuudet
• Atari ST – musiikin tuottajien ykköskone sisäänrakennetun MIDI-tuen ansiosta.
• Apple Lisa – Applen oma GUI-tietokone, joka edelsi Macia, mutta oli liian kallis menestyäkseen.

Commodre VIC20:n epäonninen manttelinperijä

Commodore 16:n ja TED (Text Editing Device) -sarjan tarina on mielenkiintoinen luku kotitietokoneiden historiassa. Vuonna 1984 markkinoille tuotu Commodore 16 oli osa uutta edullisten kotitietokoneiden sarjaa, joka oli suunniteltu korvaamaan vanhentunut VIC-20 ja valloittamaan markkinat, joilla edullinen hinta oli ensisijaisen tärkeää. Vaikka se ei koskaan saavuttanut samaa kaupallista menestystä kuin Commodore 64, se on silti merkittävä tietokoneiden käytön muokkaajana tietyillä alueilla, erityisesti Itä-Euroopassa, sekä 1980-luvun puolivälin tietokoneteollisuuden laajempien strategioiden ja huolenaiheiden heijastajana. Commodore 16 julkaistiin kesäkuussa 1984 yhdessä sisarmallien Commodore Plus/4 ja Commodore 116 kanssa. Yhdessä nämä koneet tunnettiin nimellä ”TED-sarja”, koska ne oli rakennettu TED-sirun ympärille, joka käsitteli sekä grafiikkaa ja ääntä että DRAM-virkistystä ja I/O-toimintoja. TED:n tarkoituksena oli yksinkertaistaa laitteiston suunnittelua, alentaa kustannuksia ja tehdä koneista edullisempia kuin tehokkaampi Commodore 64.

TED-sarjan lanseeraus osui ajankohtaan, jolloin Commodoressa tapahtui merkittäviä sisäisiä muutoksia. Yhtiön määrätietoinen toimitusjohtaja Jack Tramiel, joka oli valvonut VIC-20- ja Commodore 64 -tietokoneiden menestystä, lähti yhtiöstä tammikuussa 1984 johtokunnan kanssa syntyneen konfliktin jälkeen. TED-tietokoneet oli kuitenkin kehitetty hänen johdollaan, ja ne heijastivat hänen filosofiaansa edullisista, massamarkkinoille suunnatuista tietokoneista. Tramielin kuuluisa lause – ”Japanilaiset ovat tulossa” – viittasi hänen pelkoonsa, että japanilaiset yritykset, kuten Sony ja Matsushita, tulisivat pian täyttämään länsimarkkinat edullisilla kotitietokoneilla, aivan kuten ne olivat aiemmin tehneet laskimien ja televisioiden kanssa. TED-sarja oli tarkoitettu ennaltaehkäiseväksi tuotteeksi, jonka avulla voitiin tarjota yksinkertaistettuja mutta edullisia kotitietokoneita, jotka pystyivät kilpailemaan hinnalla ja säilyttämään Commodoren aseman jakelukanavissa.

Tekniset yksityiskohdat

Commodore 16:ssa oli 16 kt RAM-muistia (tästä nimi) ja TED-siru, joka pystyi näyttämään jopa 121 väriä – vaikuttava määrä tuohon aikaan – vaikka se oli rajoitettu suhteellisen matalan resoluution grafiikkatiloihin. Äänitoiminnot olivat vaatimattomat, vain kaksi kanavaa ja rajoitetut ominaisuudet verrattuna Commodore 64:n ikoniseen SID-siruun. Näppäimistön asettelu muistutti VIC-20:n ja C64:n asettelua, mutta siinä oli joitakin muutoksia, jotka hämmentivät ensimmäisiä käyttäjiä. Plus/4, TED-perheen korkeamman tason malli, toimitettiin 64 kt:n RAM-muistilla ja sisäänrakennetulla tuottavuusohjelmistolla, joka sisälsi tekstinkäsittelyohjelman, taulukkolaskentaohjelman, tietokantaohjelman ja grafiikkaohjelman. Nämä sovellukset olivat kuitenkin alkeellisia verrattuna kaupallisiin vaihtoehtoihin, eivätkä ne tehneet vaikutusta useimpiin arvostelijoihin.

Huolimatta siitä, että Commodore 16 ja siihen liittyvät TED -sarjan koneet (Commodore plus/4 sekä C116) olivat osittain tarkoitettu yrityskäyttäjille, niille kehitettiin erityisesti Euroopassa runsas pelitarjonta. Koska kone ei ollut suoraan yhteensopiva Commodore 64:n kanssa, kehittäjien oli tuotettava pelejä erityisesti TED-sarjaa varten. Tämä rajoitti suurten julkaisujen määrää, mutta kannusti pienempiä studioita ja paikallisia kehittäjiä luomaan sisältöä. Julkaisijat kuten Mastertronic, Kingsoft, Anirog ja Commodore itse olivat johtavassa roolissa TED-sarjan ohjelmistojen toimittajina. Mastertronic oli edullisten pelien ansiosta erityisen tärkeä, sillä halvat pelit sopivat hyvin laitteiston edulliseen hintaan.

Vaikka Commodore 16 ei koskaan saavuttanut suurta menestystä Yhdysvalloissa, se oli erittäin suosittu Euroopassa, erityisesti Itä-Euroopan maissa, kuten Unkarissa, Puolassa ja Tšekkoslovakiassa. Siellä C16:n ja Plus/4:n edullinen hinta teki niistä houkuttelevia vaihtoehtoja kalliimmille länsimaisille järjestelmille. Lisäksi paikalliset kehittäjät ottivat alustan omakseen ja tuottivat suuren määrän pelejä ja apuohjelmia, jotka pitivät käyttäjäyhteisön hengissä pitkälle 1990-luvulle saakka. Esimerkiksi Unkarissa yritykset kuten Novotrade (myöhemmin Appaloosa Interactive) loivat ohjelmistoja TED-koneille, ja samalla syntyi kukoistava demosken, joka vei laitteiston äärirajoilleen. C16:sta tuli helposti saatavilla oleva lähtökohta nuorille ohjelmoijille rautaesiripun takana, jossa pääsy länsimaisiin tietokoneisiin oli usein rajoitettua. Myynnin osalta Commodore 16 ja sen TED-sisarukset eivät koskaan saavuttaneet Commodore 64:n huikeaa menestystä. Arvioiden mukaan Commodore 16:sta myytiin maailmanlaajuisesti noin miljoona kappaletta, ja laajempi TED-tuoteperhe saavutti ehkä 2 miljoonan kappaleen myynnin. Sen sijaan Commodore 64:stä myytiin yli 17 miljoonaa kappaletta. Suhteellisen alhaiset myyntiluvut johtuivat yhteensopimattomuudesta C64-ohjelmistokirjaston kanssa, Plus/4:n heikosta tuottavuusohjelmistosta ja markkinoiden epäselvyydestä uusien koneiden tarkoituksesta.

Lehdistön vastaanotto

Nykyajan lehdistö suhtautui Commodore 16- ja TED-sarjaan välinpitämättömästi, ellei suorastaan kriittisesti. Monet arvostelijat vertasivat C16:ta epäsuotuisasti Commodore 64:ään, joka oli edelleen markkinoilla ja vain hieman kalliimpi, mutta tarjosi huomattavasti paremman grafiikan ja äänen. Pohjois-Amerikan julkaisut kysyivät usein, miksi kukaan ostaisi C16:n, kun C64 oli olemassa. Eurooppalaiset lehdet olivat kuitenkin hieman suopeampia ja totesivat, että C16 täytti markkinaraon edullisena tietokoneena aloittelijoille. Silti laitetta pidettiin yleisesti ottaen askeleena taaksepäin suorituskyvyn suhteen, ja Plus/4:n mukana toimitettua ohjelmistoa kuvailtiin riittämättömäksi vakavaan yrityskäyttöön. Kaiken kaikkiaan TED-sarja kärsi epäselvästä identiteetistä: se ei ollut tarpeeksi tehokas ammattilaisille, tarpeeksi yhteensopiva pelaajille eikä tarpeeksi erottuva täyttääkseen paikkansa kilpaillulla markkinalla.

”Japanilaiset tulevat!”

Jack Tramielin varoitus japanilaisesta kilpailusta auttaa selittämään, miksi TED-sarja syntyi. 1980-luvun alussa japanilaiset yritykset kokeilivat todellakin edullisia kotitietokoneita, ja Yhdysvalloissa ja Euroopassa pelättiin laajalti, että ne hallitsisivat markkinoita samalla tavalla kuin kulutuselektroniikan alalla. Tramiel uskoi, että Commodoren selviytyminen riippui siitä, että se toimitti koneita niin edulliseen hintaan, että kilpailijat eivät pystyneet vastaamaan niihin. C16 ja sen sisarmallit oli tarkoitettu kertakäyttöisiksi, massamarkkinoille suunnatuiksi tietokoneiksi, jotka voisivat alittaa kilpailijoiden hinnat. Ironista kyllä, Tramiel lähti Commodoresta ennen TED-koneiden julkaisua ja osti Atarin kuluttajatuoteryhmän, jonka sijaan hänen yhtiönsä lanseerasi pian suositun Atari ST -tuotesarjan (1985). Ilman hänen johtajuuttaan Commodore hoiti TED-tuotteen lanseerauksen huonosti eikä onnistunut asemoimaan koneita selkeästi suhteessa VIC-20-, C64- ja yritysmarkkinoihin. Jälkikäteen tarkasteltuna Tramielin kilpailua koskevat vaistot olivat oikeita, mutta TED-strategian toteutus oli puutteellinen.

Commodore 16 ja TED-sarja ovat erityisessä asemassa henkilökohtaisten tietokoneiden historiassa. Ne lanseerattiin vuonna 1984 osana puolustuksellista strategiaa ennakoitua japanilaista kilpailua vastaan, ja ne olivat teknisesti mielenkiintoisia, mutta kaupallisesti epäonnistuneita. Yhteensopimattomuus C64-ohjelmistojen kanssa, rajoitetut äänitoiminnot ja huonosti suunnitellut sisäänrakennetut hyötyohjelmistot heikensivät vetovoimaa useimmilla länsimarkkinoilla. Siitä huolimatta Commodore 16 löysi odottamattoman toisen elämän Itä-Euroopassa, jossa sen edullisuus ja saatavuus tekivät siitä suositun aloittelijan tietokoneen. Paikalliset kehittäjät, harrastajat ja demoskenen ystävät laajensivat sen merkitystä paljon enemmän kuin myyntiluvut yksinään antaisivat olettaa. Vaikka TED-sarja ei koskaan saavuttanut potentiaaliaan globaalina alustana, se muistuttaa edelleen 1980-luvun tietokoneteollisuuden epävakaasta ja jopa hieman anarkistisesta luonteesta – sekä edullisuuden, yhteensopivuuden ja suorituskyvyn välisestä jännitteestä nopeasti kehittyvässä markkinassa.

The first entry to the markets by Commodore

1970-luvun loppu merkitsi kotitietokoneiden vallankumouksen alkua, ja vuosi 1977 muistetaan usein henkilökohtaisten tietokoneiden ”kolminaisuuden vuotena”. Tuona vuonna markkinoille tuotiin kolme konetta – Apple II, Tandy/Radio Shack TRS-80 ja Commodore PET – jotka määrittelivät mikrotietokoneiden varhaisen maiseman. Näistä Commodore PET (Personal Electronic Transactor) oli Commodoren tulo nopeasti kasvavalle markkinalle, ja siitä tuli edelläkävijäjärjestelmä, joka siltoi harrastajien elektroniikan ja liiketoimintakäyttöön soveltuvien henkilökohtaisten tietokoneiden välisen kuilun. Commodore PET esiteltiin virallisesti Winter Consumer Electronics Show -messuilla tammikuussa 1977, ja sen toimitukset alkoivat myöhemmin samana vuonna. Se oli ensimmäinen täysin integroitu henkilökohtainen tietokone Commodorelta, yritykseltä, joka oli aiemmin valmistanut laskimia ja elektronisia kirjoituskoneita.

1970-luvun loppu merkitsi kotitietokoneiden vallankumouksen alkua, ja vuosi 1977 muistetaan usein henkilökohtaisten tietokoneiden ”kolminaisuuden vuotena”. Tuona vuonna markkinoille tuotiin kolme konetta – Apple II, Tandy/Radio Shack TRS-80 ja Commodore PET – jotka määrittelivät mikrotietokoneiden varhaisen maiseman. Näistä Commodore PET (Personal Electronic Transactor) oli Commodoren tulo nopeasti kasvavalle markkinalle, ja siitä tuli edelläkävijäjärjestelmä, joka siltoi harrastajien elektroniikan ja liiketoimintakäyttöön soveltuvien henkilökohtaisten tietokoneiden välisen kuilun. Commodore PET esiteltiin virallisesti Winter Consumer Electronics Show -messuilla tammikuussa 1977, ja sen toimitukset alkoivat myöhemmin samana vuonna. Se oli ensimmäinen täysin integroitu henkilökohtainen tietokone Commodorelta, yritykseltä, joka oli aiemmin valmistanut laskimia ja elektronisia kirjoituskoneita. PET yhdisti näytön, näppäimistön ja kasettiaseman yhteen koteloon – se oli tuolloin uutuus, joka erottui varhaisten kilpailijoiden modulaarisesta lähestymistavasta. Vuoden 1977 markkinat olivat muutoksessa. Ennen ”kolmikkoa” oli saatavilla henkilökohtaisia tietokoneita, kuten Altair 8800 (1975) ja IMSAI 8080, mutta ne olivat pääasiassa harrastajille tarkoitettuja sarjapohjaisia järjestelmiä, josta myös Apple I käy esimerkkinä. Sitä vastoin PET, TRS-80 ja Apple II olivat valmiita, kuluttajille tarkoitettuja järjestelmiä. Kukin tarjosi erilaisen vision: Apple keskittyi laajennettavuuteen ja grafiikkaan, Tandy korosti edullisuutta ja laajaa saatavuutta vähittäiskaupassa, ja Commodore kohdistui kouluille ja yrityksille all-in-one-mallillaan.

Alkuperäinen PET 2001 toimitettiin 4 tai 8 kt:n RAM-muistilla, sisäänrakennetulla yksivärisellä näytöllä ja sisäänrakennetulla kasettisoittimella tietojen tallennusta varten. Sen voimanlähteenä oli MOS Technology 6502 -mikroprosessori, joka toimi 1 MHz:n taajuudella. PET:n suunnittelussa korostettiin yksinkertaisuutta ja kestävyyttä, mikä teki siitä erityisen houkuttelevan opetuskäyttöön. Ensimmäisten mallien näppäimistöä kritisoitiin pienestä koostaan ja hankalakäyttöisyydestä, mutta myöhemmissä versioissa otettiin käyttöön täysikokoiset kirjoituskonenäppäimistöt.

PET käytti Microsoftin kehittämää Commodore BASIC -kieltä, mikä teki siitä yhteensopivan monien varhaisten BASIC-kielellä kirjoitettujen ohjelmistojen kanssa. Siinä ei ollut värigrafiikkaa ja sen äänitoiminnot olivat rajalliset, minkä vuoksi se oli enemmän käytännöllinen tietokone kuin viihdelaitteisto, vaikka siitä tuli kuitenkin varhaisten videopelien alusta. Commodore PET oli erityisen menestyksellinen Pohjois-Amerikassa ja Kanadassa, missä se levisi kouluihin ja pieniin yrityksiin. Sen kestävyys ja integroitu muotoilu tekivät siitä houkuttelevan luokkahuoneisiin, koska siinä oli vähemmän komponentteja, jotka saattoivat rikkoutua. PET tuli käyttöön myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa, erityisesti kouluissa, ennen kuin BBC Micro ja Sinclair ZX Spectrum nousivat suosioon. PET:n tarkkoja myyntilukuja on vaikea vahvistaa, mutta arvioiden mukaan sen elinkaaren aikana vuodesta 1977 1980-luvun alkuun mennessä myytiin maailmanlaajuisesti 200 000–300 000 kappaletta. Luku oli vaatimaton verrattuna miljooniin Apple II- ja Commodore 64 -tietokoneisiin, jotka seurasivat, mutta PET:n merkitys oli siinä, että se oli Commodoren ensimmäinen askel henkilökohtaisten tietokoneiden maailmaan ja sen maineen vakiinnuttamisessa kouluissa ja yrityksissä. PET antoi Commodorelle jalansijan nopeasti kasvavassa mikrotietokonealalla ja tasoitti tietä sen hallitsevalle asemalle 1980-luvulla VIC-20- ja Commodore 64 -tietokoneilla.

In Japan, however, the PET faced trademark issues that forced Commodore to market it under a different name: the Commodore CBM (Commodore Business Machine). The word “pet” was already trademarked by a local company for a line of small calculators, and Commodore avoided legal conflicts by rebranding. This “CBM” designation later carried over into European markets, where Commodore computers became widely known as CBM machines.

Vastaanotto

PET sai innostuneen vastaanoton suuressa osassa tietotekniikan lehdistöä vuosina 1977–1978. Arvostelijat kehuttivat sen integroitua muotoilua, joka erottui selvästi aikaisempien henkilökohtaisten tietokoneiden ”rakennussarjamaisesta” ulkonäöstä. Lehdet korostivat sen ”käyttövalmiutta” ja Byte lehdessä, jossa todettiin, että PET oli yksi ensimmäisistä tietokoneista, jonka tavallinen kuluttaja saattoi ottaa laatikosta ja ottaa heti käyttöön. Kriitikot kuitenkin huomauttivat sen puutteista: ahdas chiclet-näppäimistö, hidas kasettiasema ja värigrafiikan puute. Liiketoimintalehdet kyseenalaistivat sen hyödyllisyyden vakavana liiketoimintatyökaluna, koska sen muisti ja ohjelmistot olivat rajalliset, vaikka monet tunnustivatkin sen arvon pienille yrityksille ja koulutustarkoituksiin. Kaiken kaikkiaan PET nähtiin tulevaisuuteen suuntautuneena koneena, joka viittasi tietotekniikan demokratisoitumiseen. Se oli paljon sanottu ja Commodore oli hetken aikaa markkinoiden kuumin nimi.

Vaikka PET ei ollut populaarikulttuurissa yhtä näkyvä kuin Apple II tai Commodore 64, se jätti kuitenkin jälkensä. Sen erottuva, kiilamainen all-in-one-kotelo esiintyy usein dokumenttielokuvissa ja aikakauden elokuvissa, jotka käsittelevät tietokoneiden alkuaikoja. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa se oli ikonisena näkyvissä luokkahuoneissa, ja oppilaat muistavat sen usein ensimmäisenä kosketuksenaan ohjelmointiin. PET vaikutti myös siihen, miten tietokoneet kuvattiin populaarikulttuurissa: ei salaperäisinä harrastajien laitteina, vaan helposti saatavilla olevina, luokkahuoneisiin sopivina koneina. Kanadassa ja osissa Eurooppaa se muistetaan nostalgisesti ensimmäisenä koulun tietokoneluokissa käytettynä tietokoneena.

PET:n merkitys voidaan ymmärtää vain vuoden 1977 kolmikannan taustalla. Apple, Tandy ja Commodore ottivat kukin osansa kehittymässä olevasta henkilökohtaisten tietokoneiden markkinoista, ja niiden erilaiset lähestymistavat muovasivat kuluttajien odotuksia. Apple panosti laajennettavuuteen ja valloitti lopulta luovan markkinan, Tandy hyödynsi laajaa vähittäismyyntiverkostoaan ja Commodore hyödynsi valmistuskapasiteettiaan ja kustannusten hallintaansa tarjotakseen edullisia, integroituja järjestelmiä. PET erottui joukosta vankkana ja koulutukseen keskittyvänä koneena. Vaikka se ei ollut yhtä hohdokas kuin Apple II, se vaikutti merkittävästi tietokoneiden käyttöönoton normalisoitumiseen kouluissa ja pienissä toimistoissa.

Vuonna 1977 markkinoille tuotu Commodore PET oli merkkipaalu henkilökohtaisten tietokoneiden historiassa. Se oli osa Apple II:n ja TRS-80:n kanssa merkittävää vuotta ja tarjosi helppokäyttöisen, integroidun suunnittelun, joka auttoi tuomaan tietokoneet luokkahuoneisiin ja pieniin yrityksiin. Sen kirjasto sisälsi yksinkertaisia mutta mukaansatempaavia pelejä, kuten tekstiseikkailupeli Adventureland.

Suurin suosio oli Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa, vaikka näillä markkinoilla se tunnettiin usein nimellä Commodore CBM tavaramerkkiongelmien vuoksi. Muutamaa sataa tuhatta kappaletta myynyt laite ei ollut kaupallinen menestys, mutta se vakiinnutti Commodoren aseman tietotekniikan merkittävänä toimijana ja loi perustan myöhemmille menestyksille. Lehdistön vastaanotto oli pääosin positiivinen, ja se tunnusti PET:n roolin tietotekniikan tuomissa tavallisten käyttäjien ulottuville, vaikka sen rajoitukset olivatkin selvät. Populaarikulttuurissa sen erottuva muoto ja asema koulun tietokoneluokissa antoivat sille kestävän maineen yhtenä varhaisimmista ”käyttäjäystävällisistä” tietokoneista. PET ei ehkä ollut myydyin malli vuoden 1977 kolmesta, mutta se oli olennaisen tärkeä henkilökohtaisen tietojenkäsittelyn käsitteen vakiinnuttamisessa. Se muutti Commodoren vakavasti otettavaksi kilpailijaksi ja on edelleen symboli rohkeasta kokeilusta, joka leimasi ensimmäisen kotitietokoneiden aallon. Tästä oli Commodorella hyvä jatkaa tietokoneiden parissa aina vuoteen 1994, jolloin yhtiö ilmoitti tekevänsä keväällä konkurssin. Sattumalta samana vuonna 1994 päättyi myös vuonna 1977 alkaneen Apple II -sarjan tuotanto, jota oli valmistettu yli 4 miljoonaa kappaletta. PET:n valmistus oli päättynyt vuoteen 1984 mennessä.

Leading the MSX Revolution:
The Story of the Spectravideo SVI-728

In the early 1980s, the home computer revolution was sweeping across the globe. Japan had the MSX standard, the United States had Commodore and Apple, and Europe was embracing a variety of homegrown machines. One of the less-known but technically interesting participants in this era was Spectravideo, an American company that combined ambition with innovation to produce the SVI-728, a home computer released in 1984. While it never achieved the fame of a Commodore 64 or ZX Spectrum, the SVI-728 represents a fascinating chapter in 8-bit computing and found a modest audience even in countries like Finland.

Spectravideo had its roots in peripherals and computer accessories but quickly moved into full system design. The SVI-728 was the follow-up to their earlier SVI-318 and SVI-328 models and conformed to the MSX standard, which was a key selling point. Being MSX-compatible meant that the SVI-728 could run a broad library of software and games, an attractive feature for buyers in smaller markets where software availability was otherwise limited. In the early 1980s, the MSX standard promised compatibility and a certain global uniformity: a game developed in Japan could, in theory, run on a Finnish SVI-728 just as it would on a Spectravideo in the United States.

Spectravideo SVI-728 in operation at the I love 8-bit® exbitition 2023

In the early 1980s, the home computer revolution was sweeping across the globe. Japan had the MSX standard, the United States had Commodore and Apple, and Europe was embracing a variety of homegrown machines. One of the less-known but technically interesting participants in this era was Spectravideo, an American company that combined ambition with innovation to produce the SVI-728, a home computer released in 1984. While it never achieved the fame of a Commodore 64 or ZX Spectrum, the SVI-728 represents a fascinating chapter in 8-bit computing and found a modest audience even in countries like Finland.

Spectravideo had its roots in peripherals and computer accessories but quickly moved into full system design. The SVI-728 was the follow-up to their earlier SVI-318 and SVI-328 models and conformed to the MSX standard, which was a key selling point. Being MSX-compatible meant that the SVI-728 could run a broad library of software and games, an attractive feature for buyers in smaller markets where software availability was otherwise limited. In the early 1980s, the MSX standard promised compatibility and a certain global uniformity: a game developed in Japan could, in theory, run on a Finnish SVI-728 just as it would on a Spectravideo in the United States.

Technically, the SVI-728 was a capable machine. It featured a Zilog Z80A processor at 3.58 MHz and 64 KB of RAM, which allowed it to handle most home and educational programs of the era. Graphics were handled by a TMS9918 video processor, capable of displaying 16 colors and up to 32 sprites on screen, while sound came from the AY-3-8910 chip, providing three channels of tone and one for noise. This made the system suitable not only for games but also for basic music composition and educational software. Its built-in MSX BASIC interpreter allowed hobbyists and young programmers to write their own programs immediately after switching on the machine, reflecting the era’s spirit of experimentation and learning.

Design-wise, the SVI-728 was compact and functional, featuring a full-sized keyboard and cartridge slot. Unlike some of the cheaper rubber-keyboard systems, it was built with quality in mind, though it lacked the flashy styling that characterized some of its competitors. Expansion ports allowed connection to printers, disk drives, and joysticks, making it versatile for both home and educational use. In Finland, where computers were often seen as tools for both play and study, the SVI-728 found a niche. Finnish computer magazines of the mid-1980s occasionally covered the machine, noting its solid design and compatibility with MSX software, which allowed Finnish users access to a library of educational titles and games that might otherwise have been unavailable locally.

Despite its technical strengths, the SVI-728 faced significant challenges. The MSX standard was strong in Japan and parts of Europe, but in the United States, Commodore and Atari dominated the market. In Finland, the home computer scene in 1984–1985 was dominated by machines such as the Commodore 64, Sinclair ZX Spectrum, and later Amstrad CPC models. The SVI-728’s MSX compatibility gave it a technical advantage, but software availability and local retail support were limited, making it a harder sell to families and hobbyists. For enthusiasts and collectors, however, the SVI-728 offered a robust MSX-compatible platform with a clear design and respectable hardware. In practice, the buyers who acquired the SVI-728 often appreciated it for educational and hobbyist purposes. Schools and computer clubs could use its BASIC environment to teach programming, while children and teenagers enjoyed games like Knightmare, Penguin Adventure, and other MSX titles. Its audio and graphics capabilities allowed for creative projects, including simple music compositions and sprite-based animations, bridging the gap between entertainment and learning. For many users, the SVI-728 represented a “serious” computer in a small, versatile package, offering functionality that felt sophisticated compared to budget alternatives.

The SVI-728’s commercial lifespan was relatively short. Spectravideo continued producing and supporting MSX-compatible machines through the mid-1980s, but it could not compete with the volume sales of Commodore or the marketing power of Nintendo in the gaming sector. Production gradually ceased toward the late 1980s as newer MSX2 machines and other 16-bit computers began to dominate the market. Yet even decades later, the SVI-728 remains a favorite among retro-computing enthusiasts, especially in Europe. Collectors in Finland and neighboring countries often seek out the machine for its solid build, compatibility, and the nostalgia it evokes for an era when home computing was new, experimental, and exciting. Ultimately, the Spectravideo SVI-728 exemplifies a particular moment in computing history: a time when the MSX standard promised global compatibility, when computers were both tools and toys, and when even smaller players could make technically capable machines with a lasting legacy. In Finland, as elsewhere, it served as a bridge between education, gaming, and early programming exploration. While it never reached the fame of its contemporaries, it remains a symbol of the creativity, ambition, and optimism of the mid-1980s home-computer era. For those who experienced it, the SVI-728 was more than just hardware; it was an introduction to a world of digital possibility.

Walesilainen luku kotitietokoneiden historiassa

1980-luvun alussa kotitietokoneiden markkinat olivat yksi nopeimmin kehittyvistä ja kiivaimmin kilpailluista teknologian osa-alueista. Brittiläisissä kodeissa, joissa vielä hetki sitten vallitsivat kirjoituskoneet ja lankapuhelimet, tutustuttiin nyt mikroprosessoreihin ja näppäimistöihin. Tähän ympäristöön astuivat Dragon 32 ja sen seuraaja Dragon 64. Nämä koneet, joita valmisti walesilainen Dragon Data Ltd Port Talbotissa, nousivat hetkeksi symboliksi Britannian kunnianhimosta globaalissa kisassa, jota hallitsivat suuremmat nimet kuten Commodore, Sinclair ja Apple. Dragon-sarjan synty juontui yhtä paljon sattumasta kuin suunnitelmallisuudesta. Emo­yhtiö Mettoy tunnettiin lelujen valmistajana, mutta 1980-luvun alussa yhä useammat yritykset näkivät tietokoneissa uuden kasvualan. Taloudellisen tuen ja teknisen yhteistyön avulla Dragon 32 tuotiin markkinoille elokuussa 1982. Sen sydämenä sykki Motorola MC6809E -prosessori, jota pidettiin yhtenä aikansa edistyneimmistä 8-bittisistä suorittimista. Tämä teki Dragonista läheisen sukulaisen yhdysvaltalaiselle TRS-80 Color Computerille (”CoCo”), joka käytti samaa arkkitehtuuria. Britanniassa Dragon 32 edusti kuitenkin kotimaista vaihtoehtoa ulkomaisille tuontikoneille.

Ensikosketukselta Dragon 32 vaikutti vankalta – sekä rakenteeltaan että ominaisuuksiltaan. Sen kotelo oli tukeva, näppäimistö selvästi laadukkaampi kuin ZX Spectrumin ”kumimainen” ratkaisu, ja mukana tullut Microsoft Extended BASIC tarjosi aloittelijoille ja harrastajille monipuoliset työkalut ohjelmointiin. Vaikka prosessorin kellotaajuus oli vaatimaton 0,89 MHz, sen käskykanta oli poikkeuksellisen monipuolinen, mikä teki siitä houkuttelevan vakaville harrastajille. Dragon markkinoitiin perheille ja kouluille paitsi pelikoneena myös oppimisen välineenä. Hinta oli kilpailukykyinen: noin 175 puntaa julkaisun aikaan. Se asettui näin BBC Micro -tietokoneen alapuolelle, mutta oli kalliimpi kuin Spectrum. Vaikka Dragon ei ollut ensisijaisesti pelilaite, ohjelmistokirjastoon kertyi pelejä, joista monet olivat TRS-80 Color Computerilta käännettyjä. Suosituimpia olivat muun muassa Cuthbert Goes Walkabout, Cuthbert in Space ja Time Bandit. Silti Dragon jäi jälkeen kilpailijoista: sen grafiikka- ja äänentoistokyky eivät vetäneet vertoja Commodore 64:n värikylläisyydelle tai Spectrumin omaleimaisuudelle. Tämä heikensi sen houkuttelevuutta nuorison silmissä – juuri sen kohderyhmän, joka pitkälti ratkaisi menestystarinat 1980-luvun kotitietokonemarkkinoilla.

Markkinat

Vaikka Dragon sai alussa jalansijaa Britannian markkinoilla, ongelmat kasvoivat nopeasti. Markkinat olivat täynnä kilpailijoita, ja hintasodat tekivät vaikeaksi löytää paikkaa koneelle, joka ei ollut halvin eikä viihdyttävin. Vuonna 1984 Dragon Data ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja lopulta selvitystilaan. Sen varat osti espanjalainen Eurohard S.A., joka yritti jatkaa tuotantoa Espanjassa ja osassa Eurooppaa. Yritykset kuitenkin hiipuivat nopeasti, ja Dragon-sarja katosi markkinoilta muutamassa vuodessa. Cuthbert Goes Walkabout, Cuthbert in Space, sekä Time Bandit, all of which became emblematic of the platform. Still, the Dragon lagged behind competitors in this arena. Its graphics resolution and sound hardware could not compete with the colorful output of the Commodore 64 or the playful charm of the ZX Spectrum, and this limited its attractiveness to the teenage gamers who drove much of the market.

Lehdistö ja Dragon -tietokoneet

Brittiläinen tietokonelehdistö suhtautui Dragon-koneisiin kunnioittavasti, muttei intohimoisesti. Arvostelijat kiittivät niiden kestävää rakennetta, ohjelmointiympäristön monipuolisuutta ja 6809-prosessorin voimaa. Samalla kuitenkin todettiin, että koneesta puuttui vetovoima. Siinä missä Spectrum hurmasi halpuudellaan ja Commodore 64 vakuutti lähes arcade-tasoisilla peleillään, Dragon vaikutti työkalumaiselta. Se soveltui erinomaisesti opetukseen ja harrastamiseen, mutta yleisellä viihderintamalla se ei onnistunut sytyttämään samaa kipinää. Yksi suuri ongelma oli, että sillä pystyi kirjoittamaan vain isoilla kirjaimilla. Lehdistö kritisoi ihan aiheesta valmistajaa, sillä tästä syystä se tuli hylätyksi oppilaitoksissa, jonka markkinat keskittyivät Acorn BBC -mikrolle Dragonin sijasta.

Tarinan loppu

Vaikka Dragon sai alussa jalansijaa Britannian markkinoilla, ongelmat kasvoivat nopeasti. Markkinat olivat täynnä kilpailijoita, ja hintasodat tekivät vaikeaksi löytää paikkaa koneelle, joka ei ollut halvin eikä viihdyttävin. Vuonna 1984 Dragon Data ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja lopulta selvitystilaan. Sen varat osti espanjalainen Eurohard S.A., joka yritti jatkaa tuotantoa Espanjassa ja osassa Eurooppaa. Yritykset kuitenkin hiipuivat nopeasti, ja Dragon-sarja katosi markkinoilta muutamassa vuodessa. Nykyään Dragon 32 ja 64 muistetaan kunnianhimoisina mutta lyhytikäisinä yrityksinä lunastaa paikka kotitietokoneiden kulta-ajalla. Ne tarjosivat kestävän rakenteen, poikkeuksellisen tehokkaan prosessorin ja vakaan ohjelmointiympäristön, mutta hinnan, grafiikan ja ohjelmistotarjonnan maailmassa nämä vahvuudet eivät riittäneet. Retroharrastajien keskuudessa Dragon on kuitenkin saanut arvostetun aseman persoonallisena muistona ajasta, jolloin Wales pyrki antamaan oman äänensä maailmanlaajuiseen keskusteluun – keskusteluun, jonka pian peittivät suurempien ja äänekkäämpien kilpailijoiden äänet.