Sinclair ZX Spectrum (1982)

Sinclair ZX Spectrumin tarinaa ei voi kertoa ilman britannialaista innovaattoria Sir Clive Sinclairia, joka syntyi 30.7.1940 Thora Marlesille ja George William Sinclairille lähellä Richmondia. Cliven isä oli tuolloin koneinsinööri, joka johti omaa yritystoimintaansa Lontoossa. Viettäessään nuorempia vuosiaan Devonin suhteellisessa turvallisuudessa Lontoon pommitusten huipulla, Clive vietti nuoremmat vuotensa nauttien uimisesta ja veneilystä, mutta kehitti myös sammumattoman kiinnostuksen oppimiseen. Cliven alkoikin tutkimaan aiheita, joita hän piti mielenkiintoisina. Tämä vei nuoren Cliven matematiikkaan, ja jo lukiossa hän kehitti korttipohjaisen laskentajärjestelmän. Hänen rakentamansa järjestelmä toimi binäärijärjestelmän avulla, joka oli valittu sen yksinkertaisuuden vuoksi.

Tämä tapahtui edes ymmärtämättä, että kyseessä oli jo laajalti käytetty järjestelmä, erityisesti tietojenkäsittelyn kehittyvällä alalla.  1950 -luvun luvulla Clive törmäsi elektroniikan maailmaan ja hän aloitti harrastuksensa elektronisten piirien rakentamisessa. Kun hänen itse opiskelemansa tieto ja taidot elektroniikassa kasvoivat, hän siirtyi töihin elektroniikkayrityksiin sijaiseksi. Yksi näistä oli nimeltään Solatron, joka on säilynyt tähän päivään asti. Tämä yritys kehitti tuolloin tieteellisiä laitteita, kuten röntgenspektrometrejä ja oskilloskooppeja. Clive kirjoitti tuolloin ensimmäisen artikkelinsa Practical Wireless -lehteen jo ennen, kuin hän oli edes lähtenyt koulusta.

Lopettaessaan koulun vuonna 1957 Clive tiesi jo, että yliopiston reitti ei ollut häntä varten. Miksi tuhlata aikaa tarpeettoman tiedon oppimiseen koulutuksen avulla, kun hän voisi jatkaa tutkimista ja opettamista itselleen juuri sitä, mitä hänen piti tietää? Se oli reitti, jonka avulla hän voisi seurata elektroniikan kehitystä ja tuottaa asioita ilman yliopistoa ja sen byrokratiaa. Clive oli jo alkanut laatia ideoita ja hän tarvitsi rahaa muuttaakseen ne myytäviksi tuotteiksi. Näiden tuotteiden rahoittamiseksi Cliven ensimmäinen keino oli Practical Wireless -lehti, jossa hän jatkoi freelance-artikkeleiden kirjoittamista ja lehti palkkasi hänet toimitukselliseksi avustajaksi.

Vuonna 1963 Jim Westwood, joka tunsi hyvin Cliven, haki Sinclairilta paikkaa. Clive palkkasi hänet välittömästi ja kaksikko alkoi testata transistoreita pienestä Lontoon toimistosta. Myynti piristyi nopeasti. Huhtikuuhun 1964 mennessä yritystoiminta oli siirtynyt Anchor Houseen Islingtonissa ja Sinclair-logo oli vakiintunut. Pian uusi pieni Micro 6 -transistoriradiosarja tuotiin markkinoille ja se sai laajasti huomiota ja kiitosta niin lehdistöltä kuin asiakkailta. Tästä seurasi se, että Sinclair muutti jälleen uuden henkilökunnan ja uusien tilojen majoittamiseksi. Valittu paikka oli Comberton – aivan Cambridgen ulkopuolella. Mutta taas 1970-luvun alussa vaihdettiin uusiin tiloihin toiminnan laajetessa, tällä kertaa osoite oli The old Mill, St. Ives.

Sinclairille tuli vähitellen mainetta tuotteidensa viivästyksistä, jotka jatkuivat 1980 -luvulle asti. Useimmat Sinclairin tuotteet päihittävät kilpailijoiden hinnoittelun ja tarjoavat samalla pienempiä ratkaisuja kuin mitä oli saatavilla. Tuotanto-ongelmat merkitsivät kuitenkin viivästyksiä, ja kun kyseessä oli suuria tilausmääriä, pian mainoksia alkoi ilmestyä pyytämään asiakkailta anteeksi tuotteiden viivästyksistä. Mutta pian Sinclair sai tuotteen, joka vahvisti yritystä ja siirsi sitä uuteen suuntaan. Nämä tuotteet olivat taskulaskimet, joka oli uusi juttu 1970-luvulla.

Laskimia oli ollut jo 1960-luvun puolivälistä lähtien, mutta ne olivat isoja. Clive näki tässä uutta haastetta. Hän otti uuden TI GLS 1802 -sirun, jonka hän ojensi Chris Currylle ja Jim Westwoodille joka muutettiin taskukokoiseksi laskimeksi. David Park suunnitteli piirin, jolloin yksikkö sai virtansa kuulokojeiden paristoista. Syyskuussa 1972 käynnistettiin Sinclair Executive, joka valloitti maailman nopeasti ja voitti useita palkintoja, mukaan lukien Design Council -palkinto ’73. Yksikön komponentit maksoivat vain 10 puntaa, mutta se myytiin 80 puntaa. Seuraavien vuosien aikana syntyi uusia laskininnovaatioita, jotka johtivat Cambridge- ja Executive Memory -malleihin, joista jokainen otti askeleen lähemmäksi ohjelmoitavaa tietokonetta. Vastatakseen kysyntään Sinclair aloitti valmistuksen ulkoistamisen, mutta tämä johti luotettavuusongelmiin. Yhtiön liikevaihto vuonna 1972 oli 762 000 puntaa. Vuoteen 1974 mennessä laskimien ansiosta tämä oli jo 4 090 000 puntaa. Sinclair investoi tutkimukseen, joten näiden kasvaneen liikevaihdon ylläpitäminen oli tarpeen.

Yksi uusi Sinclair -tuote oli Black Watch -rannekello. Vuonna 1976 julkaistun tuotteen tuotanto-ongelmien vuoksi, se oli saatavana vasta 2 vuotta odotettua myöhemmin ja sitä vaivasivat luotettavuusongelmat. Heikko akun suorituskyky, ylikuumeneminen sekä jopa räjähdysvaara olivat pahoja puutteita. Vialliset tuotteet tarkoittivat, paljon palautuksia, paljon vaihtoja ja pitkää ajanjaksoa, jolloin yritys ei tuottanut voittoa. Huhtikuussa 1976 Sinclairin tilit osoittivat 335,000 punnan tappiota. Sinclair, joka halusi jatkaa tutkimusta, myi 43% osuuden yrityksestään National Enterprise Boardille (NED) 650 000 punnalla. Sinclairin laskimen myynti oli tuolloin vahvaa, joten se näytti hyvältä ostokohteelta tappioista huolimatta.

Vuonna 1963 Sinclair oli aloittanut kannettavan television kehittämisen. Projektin nimi oli Microvision. Tuolloin tosin tekniikka ei ollut aivan ajan tasalla lanseerausta varten, mutta Sinclair oli jatkanut tekniikan kehittämistä ja vuoteen 1977 mennessä saamansa avun ansiosta kannettava televisio otettiin käyttöön. Taskulaskimien myynti oli kuitenkin hiipunut ja NED oli nostanut omistuksensa Sinclairista 73 prosenttiin. Clive Sinclair ei ollut enää yksinomaan vastuussa yrityksestään. Yksi mahdollinen ratkaisu yrityksen pelastamiseksi oli Sinclair-tietokoneen kehittäminen. Se tarkoitti, että sen oli myytävä 20 000 laitetta, jotta siitä tulisi kannattava. NEB oli hermostunut lisäinvestoinneista. Toinen NEB:n siiven alla oleva yritys nappasi suunnittelun, ja tämä julkaistiin myöhemmin Newbury Newbrainina. Maaliskuuhun 1079 mennessä NEB oli päättänyt, ettei se voi enää rahoittaa Sinclair Radionics -operaatiota. Televisio myytiin Binatonelle ja NEB säilytti osuuden, josta tuli myöhemmin Thandar Electronics ltd. Clive sai 10 000 puntaa tässä yhteydessä.

Ian Williamson oli elektroniikkainsinööri Cambridge Consultantsissa ja Sinclair-laskimien avulla hän oli onnistunut kehittämään ohjelmoitavan mikroprosessorijärjestelmän, jota hän johti Cliven lisärahoitusta varten. Clive välitti idean Chris Currylle ja tehtiin sopimus tuottamisesta. Williamsonin käyttämien komponenttien toimitusongelmat johtivat kuitenkin siihen, että National Semiconductor pystyi tekemään vastaavan mallin paljon halvemmalla. Sinclair maksoi myöhemmin Williamsonille laitteen dokumentaatiosta kiitoksen eleenä, mutta mikroprosessorisarjaa Kit 14, sellaisena kuin se olisi tiedossa, ei todennäköisesti olisi luotu ilman hänen alkuperäistä suunnitteluaan. Aluksi Clive näki ruman näköisessä koneessa vain vähän potentiaalia. Sitä myytiin 40 punnalla ja se myi 10,000 yksikköä vain muutamassa viikossa, niin tämä tapahtumaketju inspiroi Cliveä kokeilemaan mikrotietokonetta. Curry tiesi haluavansa nyt johtaa omaa yritystään, ja tapaaminen Hermann Hauserin kanssa Cambridgen yliopistossa oli johtanut siihen, että hän perusti Acorn Computersin vuoden 1979 puolivälissä Market Hilliin. Clive tiesi tästä, kun hän näki mainoksen Acorn System 75: stä – se oli versio lähinnä MK-14: stä, jossa oli näppäimistö, ja se toi kilpailutilanteen luotetuimman kollegansa kanssa. Cliven mielessä oli selvää, että seuraavan askeleen pitäisi olla oma tietokone. Tämä tunnetaan Sinclair ZX80 -mallina.

Kun ZX80 lanseerattiin tammikuussa 1980, se oli vain 99.95 puntaa täysin koottuna tai 79 puntaa osina. Television käyttö oli tuolloin innovatiivinen askel tietokoneiden maailmassa, ja Nippon Electricin toimittama Z80A-mikroprosessori suoritti lähes kaiken työn sisäänrakennetun BASIC-tulkin kanssa, jonka kehitti John Grant Nine Tilesistä. ZX80 oli yksinkertainen laite ja siinä oli vakiona vain 1 kt RAM-muistia. Uuden suunnan merkiksi Cliven yritys Science of Cambridge nimettiin uudelleen Sinclair Computers Ltd: ksi vuonna 1980. Kun ZX80 myi kohtuullisen hyvin Yhdysvaltain markkinoilla, niin yhdessä Ison-Britannian suosion kanssa tämä menestys antoi mahdollisuuden jatkaa työtä ZX80: n seuraajan ZX81: n, parissa, jonka kehitys oli alkanut ennen kuin ZX80 oli edes julkaistu. ZX81 ratkaisisi ZX80: n tärkeimmät ongelmat. Ensimmäinen niistä oli liukulukulaskennan ja toinen oli näytön välkkyminen aina, kun näppäintä (tai kalvoa) painettiin.

ZX81: n muotoilu oli myös paljon yksinkertaisempi ja kustannustehokkaampi. Vaikka ZX80 koostui 18 huomaamattomasta sirusta, ZX81 tiivisti ne yhteen. Tämä yksittäinen siru oli logiikkasiru, joka sisälsi monia ZX80: n komponentteja.Suuren osan tämän sirun suunnittelusta suorittivat Jim Westwood ja Richard Altwasser, ja kustannusten vähentämisen lisäksi se myös vähensi huomattavasti lämmöntuottoa, mikä tarkoittaa, että ZX81 oli vakaampi.

Joulun 1980 lähestyessä alkoi syntyä huhuja, joiden mukaan BBC aikoi tuottaa televisiosarjan, jonka tarkoituksena oli opettaa tietokoneohjelmoinnin perusteita. Huhuttiin myös, että he tutkivat Newburyn Newbrainia esillä olevaksi koneeksi. Se oli Sinclairin vanha malli, joka oli myyty pois NEB: n aikana. Tässä vaiheessa sekä Sinclairilla että Acornilla oli tietokoneita markkinoilla, Acornilla oli Atom ja Sinclairilla ZX80. Sekä Curry että Sinclair olivat hieman raivoissaan siitä, että muita valmistajia ei ollut otettu huomioon BBC:llä. Osapuolten painostuksesta johtuen BBC harkitsi strategiaansa uudelleen ja järjesti tarjouksen eri valmistajille ehdotusten esittämiseksi. Clive mainosti uutta ZX81-konetta sen edistyneellä BASIC-tulkilla ja lisävarusteilla, jotka sisältäisivät tulostimen. BBC oli kuitenkin huolissaan olemassa olevien mallien kalvonäppäimistöstä, eivätkä olleet valmiita odottamaan tätä seuraavaa Sinclair-mallia. Chris Curry puolestaan oli valmis täyttääkseen BBC: n aikataulun ja vaatimukset, ja vierailtuaan BBC:ssä hän päätti mennä sinne prototyypin kanssa.

Tästä takaiskusta huolimatta ZX81 saapui maaliskuussa 1981 ja tammikuun 1982 loppuun mennessä noin 300 000 konetta oli myyty maailmanlaajuisesti. Oli tehty sopimuksia ZX81:n myymisestä WH Smith’sissä, jolloin Sinclair siirrettiin pois postimyynnistä kivijalkakauppoihin. Sinclair päätti myös taistella BBC: n hallituksen tukemaa tietokonejärjestelmää vastaan tarjoamalla puolen hinnan sopimuksen ZX81: n sijoittamisesta kouluihin, tulostimella varustettuna ja alittamalla kaikki BBC Micro -paketit, joita Acorn tarjosi. Vaikka Acornilla oli selvästi etulyöntiasema koulutusmarkkinoilla, Sinclair lisäsi silti myyntiä kouluihin tämän kampanjan kautta. Sen lisäksi, että Sinclair laajensi tuotanto- ja tutkimuslaboratorioitaan, ZX81 herätti myös suuren määrän kotikäyttäjiä ja kolmannen osapuolen ohjelmistokehittäjiä, mukaan lukien käyttäjäkerho, aikakauslehdet, ohjelmointikirjat ja tietysti laaja valikoima pelejä.

ZX Spectrum lanseerattiin 23. huhtikuuta 1982. ZX säilytettiin nimenä ja kunnianosoituksena sen Z80-prosessorille, mutta se kuulosti myös futuristiselta. Spectrum nimenä viittasi tietenkin koneen käytössä oleviin väreihin. Spectrumin on suurelta osin suunnitellut Richard Altwasser, ohjelmiston toimittivat John Grant ja Steve Vickers paikallisesta yrityksestä Nine Tiles. Koneella piti olla nopeampi ja laajempi BASIC kuin mitä se lopulta oli. Nine Tiles oli tuottanut Sinclair ZX80: n ja Sinclair ZX81 BASIC-tulkin ja he jatkoivat työtään Spectrum BASIC -julkaisun jälkeen oheislaitteiden tuen lisäämiseksi. Muutaman kuukauden kuluttua kävi selväksi, että liian monta konetta oli myyty, jotta uuden BASIC-päivityksen lähettäminen olisi taloudellisesti järkevää. Nine Tiles ei enää tämän jälkeen toiminut Sinclairin kanssa.

Clive odotti myyvänsä noin 300,000 yksikköä ensimmäisenä vuonna, ja kone oli erittäin kilpailukykyisesti hinnoiteltu verrattuna esimerkiksi BBC Microon, jonka vähittäismyyntihinta oli 399 puntaa. Helmikuuhun 1983 mennessä 200 000 Spectrumia oli jo myyty postimyynnin kautta. Pääasiassa ostettiin Specturmin 48kt muistilla varustettuja malleja, koska useimmat pelit käyttivät laajaa 48 kt muistia. Pelkästään Isossa-Britanniassa myytiin 15 000 yksikköä viikossa, lukuun ottamatta muita 30 maata, joissa laite oli lanseerattu. Spectrumista tuli pian yksi suosituimmista kotimikroista ja etenkin pelialan yritykset tuottivat sille lukuisia ohjelmistoja. Siitä tuli monien aikakautensa peliklassikoiden alusta, ja Spectrum teki tunnettuja nimiä monista yrityksistä, kuten Ultimate Play the Game, Ocean, Hewson ja Durell.

Vuonna 1984 Spectrum koki muodonmuutoksen Spectrum+:n muodossa, jossa olisi uusi, tukevampi kotelo sekä näppäimistö. Edelleenkään siinä ei ollut kunnollista kirjoituskonenäppäimistöä, mutta sellaisen pystyi ostamaan lisälaitteena. Spectrum+ voitiin ostaa uutena koneena tai asiakas pystyi lähettämään vanhan koneensa takaisin Sinclairille, joka sovittaisi uuden näppäimistön tilauksesta. Uusi kotelo yhdisti myös Spectrumille uuden ominaisuuden, joka oli nollauspainike eli reset -nappi. Sitä painamalla kone voisi käynnistyä uudelleen ilman, että virtajohtoa tarvitsee vetää irti verkosta.

Sinclair-tietokoneiden ominaispiirre oli yhden painalluksen komennot näppäimistössä. Esimerkiksi sanan Load saavuttamiseksi tarkoitti J-näppäimen painamista, mikä johti siihen, että käyttäjän oli opittava sanojen sijainti koko näppäimistöllä. Toiset pitivät siitä koska kokivat sen nopeuttavan kirjoittamista mutta toiset pitivät sitä tarpeettomana ja hankalakäyttöisenä ominaisuutena. Vuonna 1984 mennessä tietokonemarkkinat olivat täynnä uusia konemerkkejä, ja Sinclair ZX Spectrum+ ei myynyt niin hyvin kuin odotettiin. Samaan aikaan yritys halusi siivun tuottoisista yritysmarkkinoista ja kehitti tätä tarkoitusta varten Sinclair QL:n. Seoli kallis epäonnistuminen sen epäluotettavuuden, hitaan suorituskyvyn ja kilpailun vuoksi Amstradin kaltaisten tietokoneiden kanssa ja tietokoneiden hinta laski koko ajan. Sinclair QL yhdessä Sinclair C5 -auton kanssa tyhjensi Sinclairin kassan ja uusi myynti ei riittänyt pelastamaan yritystä. Tämä tarkoitti sitä, että viimeinen Sinclair Researchin tuottama tietokone Spectrum 128K oli enemmän päivitys kuin täysimittainen seuraaja. Raharajoitukset tarkoittivat, että laite oli sama käytännössä kuin vuonna 1984 julkaistu Spectrum + -malli. Se sisälsi peruskäyttöliittymän, jossa oli vaihtoehto uudelle 128K BASIC -tulkille, joka käytti normaalia sanan kirjoittamista, nauhatesteriä, laskinta ja 48K Spectrum -mallin kanssa yhteensopivaa ympäristöä. Paras uusi ominaisuus oli kuitenkin uusi äänipiiri, joka oli huomattavasti parempi kuin aiemmin käytetty kohinageneraattori. Spectrum 128-mallissa vanha sisäinen kaiutin korvattiin televisiosta tulevalla äänellä.

Vuoteen 1986 mennessä Sinclair oli huomattavissa rahavaikeuksissa, ja Sinclair myytiin Amstradille. Uuden valmistajan alaisuudessa kone sai uusia faneja ja sai toisen tulemisensa, sillä Alan Sugarin yritys jatkoi Spectrum -mallien tuotantoa vuoteen 1992 asti. Sinclairin insinöörit ja tietokoneen fanit valittavat usein, että 16-bittistä seuraajaa ei koskaan tuotettu kuten Commodore teki Amigan kanssa ja Atari teki saman ST-mallinsa kanssa.